Ala-asteella Niran Kurkela ymmärsi ensimmäisen kerran olevansa jotain muuta kuin sitä, mitä ympärillä olevat ihmiset ja yhteiskunta hänestä muovasivat. Mekkoihin pukeutuminen oli vastenmielinen asia, ja Kurkela vaihtoi muihin vaatteisiin heti kun se oli mahdollista. Muita asuvaihtoehtoja ei kuitenkaan juhlien ja koulukuvien suhteen annettu, joten siihen piti yrittää sopeutua.
Mekon pitäminen tuntui kuitenkin väärältä tavalla, jota Kurkela ei osannut selittää. Muut tytöt ympärillä vaikuttivat pukeutuvan mekkoihin tyytyväisinä ja muutenkin tekevän sellaisia asioita, joita tytöiltä odotettiin.
Kurkela ei tuntenut koskaan oloaan “normaaliksi”, mutta muitakaan mahdollisuuksia ei tuntunut olevan olemassa. Tyttönä eläminen oli se vaihtoehto, joka hänelle oli annettu.
Koulussa tai missään muuallakaan ei puhuttu seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen moninaisuudesta, eikä kukaan ympärillä olleista aikuisista ollut sellainen, jolle Kurkela olisi tuntemuksistaan voinut kertoa. Kotipaikkakunta oli pieni ja hyvin uskonnollinen, missä erilaisuutta ja normeista poikkeavuutta karsastettiin.
“Koulussa sai kuulla siitä, että jos on homo, on syntinen ja palaa helvetissä”, Kurkela muistelee.
Vaikka ilmapiiri olisikin ollut erilainen, esimerkkien ja tiedon puuttumisen vuoksi Kurkela ei olisi kuitenkaan voinut kertoa tuntemuksistaan muille. Hänellä ei ollut sanoja tai termejä, joilla kuvailla oloaan.
“Ei ollut mitään tietämystä mistään, ei ollut mitään sanastoa”, Kurkela selittää.
Kaverit olivat ainoita, joiden seurassa Kurkela pystyi olemaan oma itsensä. Kun hän ala-asteella kertoi heille olevansa poika, suhtautuminen asiaan oli neutraali. Kaverit alkoivat myös kutsumaan Kurkelaa Vikeksi, kun tämä sitä pyysi. Nimi oli löytynyt kirjasta, jossa Vikke-niminen poika oli kaikkea sellaista, mitä Kurkelakin olisi halunnut olla.
Nimeä käytettiin pääasiassa vain kavereiden kesken. Kerran Kurkela kuitenkin kokeili kepillä jäätä ja kirjoitti koulussa koepaperiin nimekseen Vikke. Opettajan ainoa reaktio asiaan oli muistutus siitä, että kokeisiin täytyy kirjoittaa oma nimi. Kokeilu Vikke-nimen käyttämisestä koulussa jäi siihen.
Kotona Kurkela ei koskaan kertonut Vikestä. Ilmapiiri oli konservatiivinen, ja muun muassa “Tuokin hintti pitäisi tappaa” -kommentointi ei kannustanut kertomaan omaan sukupuoli-identiteettiin liittyvistä ajatuksista.
“Kaikki muu paitsi heteronormatiivisuus oli virheellistä tai väärin”, Kurkela summaa ilmapiirin.
Murrosikä, dysforia ja epäusko
Murrosiän alkaessa Kurkela uskoi, että hänen kehossaan ei tapahtuisi samanlaisia muutoksia kuin muilla. Muutokset kuitenkin tulivat, ja se tuntui hämmentävältä ja kummalliselta.
Samaan aikaan Kurkela alkoi kokea ensimmäistä kertaa kehollista dysforiaa. Sillä tarkoitetaan Setan sateenkaarisanaston mukaan muun muassa psyykkistä kipua, inhoa ja vastenmielisyyttä oman kehon sukupuolitettuja piirteitä kohtaan. Kurkelalle kehon muutokset ja niitä seurannut dysforia aiheuttivat myös itsetuhoisuutta.
Rintojen kasvun aiheuttaman dysforian myötä Kurkela alkoi tutkimaan, miten rinnat leikattaisiin pois. Hän alkoi toivomaan rintasyöpää, jotta leikkaus voitaisiin tehdä. Samaan aikaan hän kadehti samanikäisiä poikia, sillä heidän kehonsa muuttuivat eri tavalla.
“En tässäkään vaiheessa tiennyt mistään mitään. Ei ollut sanastoa selittää, että mikä minua vaivasi.”
Kerran Kurkela uskaltautui kysymään serkuiltaan, miksi ei syntynyt pojaksi. Serkut eivät osanneet vastata kysymykseen, ja se jätti Kurkelan entistä yksinäisemmäksi asian kanssa.
“Kukaan ei osannut sanoa mitään, enkä tiennyt mistä edes olisin saanut tietää näistä asioista. Ei ollut sellaista ilmapiiriä, että olisi edes voinut oikein kysyä. Tiesin vain, että tämä oli väärin, tai niin minulle oltiin opetettu”, hän kertoo.
Samoihin aikoihin yksi Kurkelan kaveriporukasta kysyi, oliko tämä trans. Kurkela ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Sana oli hänelle kokonaan vieras.
Kaverin selityksen ja Google-hakujen myötä Kurkelan olo oli epäuskoinen: Tämäkö oli se asia, joka selittäisi kaiken?
Kurkelan oli alkuun vaikea hyväksyä asiaa, ja hän kielsi sen itseltään. Samaan aikaan hän kertoi kuitenkin senhetkisille kavereilleen olevansa poika. Asia oli hyvin ristiriitainen, ja pitkään päässä pyöri kysymys “miksi?”.
“Kyllä minä sen jollakin tasolla siinä hyväksyin kuitenkin”, Kurkela pohtii.
Jälkikäteen häntä on harmittanut se, miten vähän tietoa hänellä oli asioista nuorena. Hän esimerkiksi kuuli blokkerihoidoista eli murrosikää viivästyttävästä lääkityksestä vasta paljon myöhemmin.
“Olen ollut tosi harmissani, että miksi en ole tiennyt tästä [blokkerihoidoista]. Jos olisin tiennyt, elämä olisi varmaan ollut paljon kivempaa. Mutta toisaalta kodin ilmapiiri oli sellainen, että en tiedä olisiko edes ollut mahdollista saada sitä hoitoa”, Kurkela kertoo.
Kieltämistä ja peittelyä
Kehollisen dysforian lievittämiseksi ja olonsa parantamiseksi Kurkela alkoi yläasteella tutkia, mitä hän voisi tehdä asioille itse. Vaihtoehtoja ei ollut kovin paljoa, mutta tietynlaisen vaatetuksen avulla pystyi peittämään kehon sukupuolitettuja piirteitä. Vaikka internetistä löytyikin apua, tilanne tuntui silti vaikealta ja epäreilulta.
“Jäin yksin niiden asioiden kanssa, ja se harmitti ihan hirveästi. Ei ollut ketään, jolle olisin uskaltanut sanoa.”
Kurkela ei ole kokemustensa suhteen yksin. THL:n vuoden 2025 kouluterveyskyselyn mukaan sukupuolivähemmistöihin kuuluu 4-5 prosenttia lapsista ja nuorista, ja vain noin joka kolmas heistä luotti saavansa apua tarvittaessa. Kyselystä myös selviää, että sukupuolivähemmistöön kuuluvat oppilaat voivat lähes kaikilla tutkituilla osa-alueilla huonommin kuin enemmistöön kuuluvat oppilaat.
“Jäin yksin niiden asioiden kanssa, ja se harmitti ihan hirveästi. Ei ollut ketään, jolle olisin uskaltanut sanoa.”
Vaikka Kurkela sai läpi kouluaikojen satunnaisesti keskusteluapua muihin ongelmiinsa, hän ei uskaltanut puhua sukupuoli-identiteetistään ennen kuin vasta aikuisena psykoterapiassa. Kertomiseen ei nuorempana ollut sanastoa, ja mieleen oli pitkään istutettu ajatusta siitä, että kaikki erilainen on väärin.
Lukiossa Kurkelalle tuli kausi, jolloin hän yritti olla nainen ja ilmentää sitä esimerkiksi meikkaamisen ja pukeutumisen kautta. Hän työnsi sukupuolen kanssa kipuilun syrjään, sillä ei halunnut muiden murheiden lisäksi joutua miettimään sitäkin.
“En ole koskaan voinut niin huonosti kuin lukiossa. Olin henkisesti rikki ja kielsin kaiken itseltäni, vaikka loppujen lopuksi sisimmässäni tiesin, että kyllä olen trans.”
Lopulta lukion aiheuttama stressi, kehodysforia ja masennus kulminoituivat itsemurhayritykseen. Sen jälkeen Kurkela ymmärsi, että hänen täytyy alkaa tekemään asioille jotain. Tilanne ei voinut enää jatkua sellaisena.
Selvittäessään asioita Kurkela sai kuulla ensimmäistä kertaa transpolista eli sukupuoli-identiteetin tutkimusyksiköstä, joka vastaa tarvittavista tutkimuksista ja diagnoosien asettamisesta. Suomessa yksiköt sijaitsevat Tampereella ja Helsingissä yliopistosairaaloiden psykiatrian poliklinikoiden yhteydessä. Tutkittuaan asiaa Kurkela päätti menevänsä transpolille kun ei enää asuisi kotona.
Ei vieläkään apua
Muutettuaan yliopisto-opintojen perässä pois kotoa Kurkela sai erinäisten neuvontojen ja hoitokontaktien jälkeen lähetteen transpolille. Vaikka ovet polille aukesivat kesällä 2023, asiat eivät ole edenneet nykyhetkeen mennessä lähes ollenkaan.
Kurkela oli ajatellut, että transpolille päästessään hänen tilanteensa ja kokemuksensa huomioitaisiin asianmukaisesti ja olo alkaisi helpottaa. Näin ei kuitenkaan käynyt.
“Minua ei ole kohdeltu siellä oikein, enkä ole saanut mitään apua.”
Kurkela kokee, että transpolilla hoitoja on pitkitetty tarpeettomasti eikä häntä ole kohdattu oikein. Ensimmäisellä käynnillä Kurkela tiedusteli, kuinka kauan lääkinnällisten hoitotoimenpiteiden aloittamisessa kestäisi. Vastaukseksi hän sai puolestatoista kahteen vuoteen. Yli kolme vuotta myöhemmin hoitoja ei ole vieläkään aloitettu, ja seuraava aika Tampereelle on edessä vuoden päästä.
“Minua ei ole kohdeltu siellä oikein, enkä ole saanut mitään apua.”
Kurkela on sitä mieltä, että erityisesti hänen erikoislääkärinsä transpolilla ei ole toiminut oikein. Lääkäri vähätteli Kurkelan kokemuksia ja totesi, että kehodysforia yli 10 vuoden ajalta ei riitä näytöksi transsukupuolisuudesta. Samaan aikaan Oulussa olevien hoitokontaktien mielestä Kurkelan transmaskuliinisuus oli selkeä asia.
Kurkela myös kokee, että Tampereella kaikki on koitettu sysätä mielenterveyden haasteiden piikkiin.
“Voisivatko mielenterveysongelmat johtua siitä, että olen trans enkä saa siihen hoitoa?”, Kurkela puuskahtaa.
Hoitoihin pääsemistä on omalta osaltaan hankaloittanut myös se, että sama erikoislääkäri oli merkinnyt Omakantaan loppuvuodesta 2025 Kurkelan hoitokontaktin loppuneen. Kurkelalle ei oltu kerrottu asiasta, vaan hän huomasi merkinnän sattumalta tarkistaessaan transpolin kirjauksia.
Kurkelalle on vieläkin epäselvää, miksi Omakantaan oli kirjattu kyseinen lausunto. Hänen lääkärikontaktinsa transpolilla on välissä vaihtunut, mutta uusi lääkäri tai kukaan muu ei ole osannut selittää merkintää.
Kurkela on tehnyt tilanteesta kantelun, joka on edelleen selvityksessä. Ensimmäinen vaihe oli muistutus, jossa Kurkelan piti kertoa hoidossa kokemistaan virheistä. Muistutukseen piti tulla kuukaudessa kirjallinen vastaus, mutta sitä ei kuulunut määräajassa tai sen jälkeenkään. Kurkela sai vastauksen vasta siinä vaiheessa, kun hän toi ilmi olleensa yhteydessä oikeusasiamieheen.
Vastauksessa ei vieläkään kerrottu sitä, miksi hoitokontakti oli jossain vaiheessa katkaistu. Tarkoituksena on tehdä uusi kantelu asiasta, mutta vielä Kurkela ei ole sitä jaksanut tehdä. Tilanne ja sen pitkittyminen on vienyt paljon voimavaroja ja verottanut jaksamista.
“Olen miettinyt, että mitä nyt teen. Mistä saan apua, miten saan apua vai saanko ikinä?”
Yhteiskunta osana ongelmaa
Kurkela on pohtinut avun ja hoitojen hakemista myös yksityiseltä puolelta tai ulkomailta. Transpolin suhteen olo on tällä hetkellä toivoton. Kurkela ihmettelee sitä, miten juuri se paikka, jonka pitäisi auttaa transihmisiä, ei auta.
Sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava yhdistys Trans ry julkaisi elokuussa 2026 vaatimuksia transterveydenhuollon toimivuuden parantamiseksi. Kannanotossa todetaan, että jo vuosien ajan useat sateenkaarijärjestöt ja yksityishenkilöt ovat kritisoineet muun muassa tutkimuspoliklinikoiden toimintamenetelmiä ja transterveydenhuollon toimimattomuutta.
Kurkela kohdistaa kritiikkiä saamastaan hoidosta yksittäisten lääkäreiden lisäksi myös transpolin ylimmälle johdolle. Hän on sitä mieltä, että suuressa mittakaavassa ylimmän johdon toiminta ja asenteet vaikuttavat koko yksikön toimintaan.
Kurkela nostaa esimerkiksi Transpolin ylilääkäri Riittakerttu Kaltialan, joka mainitaan myös Trans ry:n kannanotossa. Kannanoton mukaan Kaltiala osallistuu kansainvälisen SEGM-järjestön tapahtumiin aktiivisesti. Kannanotossa kerrotaan, että kyseinen järjestö on pseudotieteellinen vihajärjestö, joka kannattaa esimerkiksi eheytyshoidoksi määriteltävää GET-hoitomuotoa.
Kurkela haluaa lapsuudenkokemuksiensa lisäksi tuoda esille transihmisten nykypäivänä kohtaamia ongelmia, joista ei hänen mukaansa puhuta tarpeeksi. Esimerkiksi transfobia ja yleinen välinpitämättömyys ja tietämättömyys transihmisten asioita kohtaan ovat Kurkelan mukaan edelleen suuria ongelmia.
“Tuntuu, että ketään ei kiinnosta transihmisten asiat, vaikka itse olisikin mukana sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöissä.”
Vaikka kohdatut vaikeudet harmittavat, Kurkela ei kuitenkaan syytä yksittäisiä ihmisiä lapsuudessaan ja nuoruudessaan tapahtuneista asioista. Ennemmin hän kokee, että yhteiskunta ei toiminut silloin niin kuin sen olisi pitänyt. Eikä se toimi niin vieläkään.
